Olin äsken raitiovaunussa. Siellä eräs nelikymppinen mies kailotti kännykkäänsä.

- hei mikä se oli sen kadun nimi jossa meidän piti nähdä?

- ai, missähän se Meritullinkatu on?

Tässä vaiheessa moni miehen asian kuullut alkoi viittoa tälle suuntaa jossa kyseinen katu sijaitsee. Kätevää miehen kannalta. Myös ihmisille ympärillä saattoi tulla hyvä mieli auttamisesta.

Me suomalaiset olemme aika hiljainen kansa. Luottakaa sanaani, palasin juuri New Yorkista.
Meitä suomalaisia vaivaa myös lievästi sanottuna ajoittainen alakuloisuus. Luottakaa sanaani, palasin juuri New Yorkista. Kuitenkin meitä kehotetaan olemaan hys hys oikein hiljaa julkisilla paikoilla. Eikö juuri tämä vaikeneminen ja tunteiden hillitseminen periluterilaisittain ole keskeinen osatekijä kansamme pahoinvointiin? Minä ainakin rakastan nähdä tunteitaan näyttäviä, kiihtyviä, innostuvia ihmisiä. Nautin kailottajista. Ne ovat parasta realityä.

Kukkahattutätien kampanja. Ole harmaa, älä ole kukaan.